Minä vain rakastan 

Annoin ilmapalloni sinulle.
Otit sen ilmeettömänä. et katsonut palloa, etkä minua.
Päästit narusta irti. Tartuit minuun kiinni.

Älä mene

Hänen katseensa toiselta puolelta huonetta sai sydämeni jättämään lyönnin välistä.
Hänen silmiensä kipinä toi minut eloon.
Hänen kosketuksensa oli kuin huumetta.
Hänen lähtiessään minua ei enään ollut.

Ei enemmän tai vähemmän.

Vain yksi kaunis hetki, kirkasti sieluni, kuin ei surua olisi olemassakaan.

Kuin ainoa asia olisi sydämestäni kuuluva syke, joka kumpusi seinistä täyttäen koko huoneen.

Siinä nyt tämä mun novelli....

Kahvila

Aina yritin tehdä kaikkeni, jotta minua ei olisi löydetty. Halusin julkaista tekstini, mutta en halunnut, että kukaan saisi löytää ajatuksiani. Halusin kävellä pieneen vanhalta haisevaan antikvariaattiin ja löytää oman kirjani pimeimmästä nurkasta ja katsella sen kahvin ja rasvan tahraamia sivuja ja haistaa sen vanhuuden. Ostaa se ja pidellä omaa kirjaa kädessäni. Niin tapahtui, mutta kirjaani ei unohdettu. Kaikki halusivat sen, ja en voinut liikkua ulkona ilman tunnistamista. Vihasin sitä.

Kahvilani oli pieni, vanha, rauhallinen ja siellä tehtiin kaupungin parhaita pasteijoita, joita minä alituisesti ahdoin suuhuni. Aamulla herättyäni aivan liian myöhään, nousin vanhasta puisesta vihreästä sängystäni ylös, ja kävelin pieneen suihkuuni. Suihkussa viivyin niin kauan että koko huone oli höyryn peitossa ja lämmin vesi loppui. Puin vaatteeni ja tarkistin peilistä, jotta tietäisin vielä olevani minä. Vaikka en halunnut, että ihmiset tietäisivät kuka olen, halusin heidän tunnistavan minut samaksi möykyksi, joka istui kahvilassa joka päivä. Kahvilan omistajat tunsivat minut ja he olivatkin useasti minun koelukijoitani.

Parin kuukauden odotuksen jälkeen kirjani julkaistaisiin. Pelkäsin kohua siitä. Kirja oli täynnä omia ajatuksiani jotka olin vain vapauttanut paperille. Yksi asia josta minusta aina muistutettiin oli paperille kirjoitus. ”Tietokoneet on keksitty ihan sua varten höpsö” isäni jaksoi aina muistuttaa. Minä pidin siitä, kun näin oman tekstini, omalla käsialallani paperilla joka oli täynnä tee ja rasva tahroja. En pitänyt tietokoneen tyhjästä ruudusta. Ilman tahroja, se ei elänyt. Minä en elänyt.

Kävelin ulos asunnostani ja hipsin portaat alas. Lähdin juoksemaan läheiselle lenkkipolulle. Se oli tullut minulle tavaksi, se herätti minut ja ajatus kulki. Tunnin lenkin jälkeen olin saapunut takaisin omaan asuntooni. Suihkuun. Aivoni heräsivät kun huuhtelin hoitoainetta pois. Yli tunnin aivoni olivat olleet sammuneena. Tunsin olevani pirteä, valmis kirjoittamaan. Valmis istumaan omaan sohvanurkkaani, minun kahvilassani.

Edellisen kirjani julkistamistilaisuus oli ollut kamala. Ihmiset halusivat tulla katsomaan minua. Sitä hullua joka kirjoitti aina samassa kahvilassa ja piti ihmisistä. Parhaat kaverini olivat siellä onneksi. myös isäni tuli katsomaan minua, tietysti. Äitiä en nähnyt, hän ei varmaan edes tiennyt, että kirjani olisi julkaistu. Ei äiti olisi tullut edes, vaikka olisi tiennyt. Olin iloinen kun saavuin vanhaan teatteriin. Se oli pimeä, ja siellä oli paljon piilopaikkoja. Pystyin katoamaan verhojen taakse, tai ulos takaovesta jos en olisi pystynyt. Mutta rakastin juhlia, ne toivat esiin parhaat piirteeni. Olin sosiaalinen ja toiset huomioon ottava. Olin saanut valita paikan jossa tilaisuus vietettäisiin. Minua monesti luultiin erakoksi joka ei pitänyt ihmisistä. Se ei ollut totta, minä rakastin ihmisiä. Miksi muuten käyttäisin kaikki päiväni heistä kirjoittaen.

Näin edessäni vanhan sillan, se oli lahonnut kaiteista. Sillan toisella puolella kasvoi koivuja ja tammi. Tammen takia minä olinkin löytänyt kahvilani. Kävelin sillan yli, tammen ali, suoraan kahvilaani. Olin odottanut tätä hetkeä siitä asti, kun astuin eilen puisesta ovesta ulos. Kahvilani tuoksui vahvalta teeltä. Kahvilastani pystyi ostamaan erilaisia kahveja, mutta niitä ei pystynyt maistamaan. Kerran se oli ollut jopa uutisissa. ”Tampereen kauneimmassa kahvilassa ei myydä kahvia” luki Torissa. Kahvilani oli ylpeä artikkelista. Siinä sitä ylistettiin. Parin viikon aikana ihmisiä kävi paljon, vähitellen jäivät vain kanta-asiakkaat, ja pari uutta ihmistä. Heidät otimme avosylin vastaan.

Tunsin olevani yksin, kirjan julkaisemisen jälkeen tullut kohu oli laantunut. Olin tottunut jo siihen, että vanhat kaverit halusivat tavata. Nyt minulla ei ollut taaskaan kuin ne samat vanhat ihmiset. Joita rakastin, tietysti. Mutta olin rakastunut hälinään. Ennen vihasin sitä, nyt se oli ollut ihanaa. Olin muuttunut ihminen. Ainut mikä oli pysynyt samana oli kahvilani. Sinne kävelin joka päivä, nykyään en vain kirjoittanut. Juttelin ihmisten kanssa, tutustuin heihin paremmin. Kävin heidän kanssa ulkona iltaisin ja yritin etsiä itselleni naista. Olin huomannut pitäväni tytöistä. Rakastin heidän kosketustaan. Heidän vartaloita lähellä minua, heidän punaisia huulia minun kehollani. Heidän kuiskausta korvassani. Rakastin naiseutta ja naisia. Miehet olivat olleet ennen minulle vain automaattinen valinta. En ollut edes älynnyt naisten kauneutta. Kun ensimmäisen kerran nainen kosketti minua ja oli lähelläni, olin mennyttä. Ei ollut tietä takaisin.

Nyt minun rakkaani halusi viedä minut tapaamaan kavereitaan, eri kahvilaan. Toiselle puolelle kaupunkia. Minua pelotti. Tuntui kuin pettäisin omaa kahvilaani. Mutta olin iloinen, että rakkaani halusi viedä minut sinne. Hän halusi minut elämäänsä. Sen todisti myös uuden asuntomme ovikyltti. Aida ja Aava Honkalehto.  

Dora