sen tietää milloin olet oikeassa paikassa
oikean ihmisen kanssa

you feel like home

sydämeni sammunut aurinko leimahti liekkeihin
kuin se ei ikinä olisi nähnyt pimeyttä
ja pystyin katsomaan aurinkoa silmiin

ja vien sut kauas missä mikään ei voi satuttaa sua

Enkelityttö


Silmieni edessä tapahtui asioita joita en käsittänyt. Kaikki rakkaus edessäni oli muuttunut vihaksi, inhoksi, välinpitämättömyydeksi, kivuksi, satuttamiseksi.. En uskaltanut ajatella seuraavaa päivää, koska tässäkin oli jo tarpeeksi kestettävää. Joka aamu lupasin tehdä päivästä hyvän ja olla onnellinen. Joka ilta olin pettänyt lupaukseni.


Sitten tulit sinä. Ruskeine enkelihiuksinesi ja kauneimmalla hymyllä, jonka olin koskaan nähnyt, valloitit sydämeni. Vaikka olin heikko, antauduin syliisi ja annoin sinun tehdä maailmasta kauniin. Kuiskit päivät korviini kauniita sanoja ja yöt puristit kaiken pahan pois.


Kun kuulin uutisen enkelini lentämisestä pois luotani, tunsin kuinka murennuin pois. Ilo lensi minusta kuin perhoset taivaalla. Joka siiven räpäyksellä minuun sattui enemmän.


Olit näyttänyt minulle hetken miltä tuntui olla onnellinen. En saanut menettää sitä. Vaikka minua pelotti tulevaisuus, kaikki se tuska mitä enkelini lähdöstä tulisi, päätin päästä sen yli. Voisin muuttua haamuksi ja lopettaa tuskan tuntemisen, mutta samalla menettäisin kaikki ihanat tunteet, ja onnellisuuden. Enkelityttöni oli kerran sanonut minua rohkeaksi, joten miksi sulkisin silmäni nyt, kun olin saanut ne vihdoin auki.

kun luet minusta
hyppää parin luvun ohi
ne eivät ole yhtään kaunista luettavaa
eivätkä tee tarinasta yhtään mielenkiintoisempaa


mutta älä revi niitä sivuja
ilman niitä ei olisi minuakaan

valonpilkahdus edessä tuo synkät pilvet takana lähemmäs
ne tunkeutuvat joka soluuni ja yrittävät viedä minut syvemmälle
en minä antaudu, mutta uuvun taistelussa
eikä kovin syvältä pääse kunnialla ylös

vatsanväännöstä
aiheutuva
sietämätön
pahaolo
joka merkityksellään

vaikka lentäisin pois
ethän unohtaisi minua
ajattelisithan minua kun katsoisit taivaalle
minä pitäisin sinusta huolta sieltä käsin
ja sinä tietäisit sen

älä pelkää 
tule vain
minä kyllä odotan

entä jos huuhtoudun talven mukana pois


ei se satu.

vatsanväännöstä 
aiheutuva
sietämätön
pahaolo
joka merkityksellä

haavani on ruma 
en ole ylpeä siitä
en ole ylpeä itsestäni
sen pitää parantua
onko se todiste minunkin parantumisesta

entä kun joka sana ei enään satukkaan
entä jos parannun
onko se parasta mitä voi tapahtua
olenko sitten terve
vai tarvitsenko sittenkin kipua
jotta tiedän olevani olemassa

haluan tehdä lehdistä paperiveneitä päähäni
nauraa niin että vatsaan sattuu
huutaa sateessa
pyöriä niityllä




haluan hengittää 
ja nauttia kaikesta mitä minulla on
haluan elää


♥

tiedän mitä tämän hetken tilanteessa tarvitsen

tiedän myös mitä se ei ehdottomasti ole

tiedän että en tarvitse enään lisää kipua

tiedän että tarvitsen rakkautta

sitä vain en saa sieltä mistä kaipaisin

uskallatko katsoa

olet ainoa joka sen tietäisi
näkisit sen minusta
en osaisi piilottaa
katseeni
eleeni
ilmeeni
paljastaisin itse itseni
tarkoituksettomasti


onneksi se ei satu sinuun
olet jo parantunut
olet jo järkevä
jos näkisit sen minusta
se ei sattuisi
onneksi

en voi kertoa tunteistani
minun on pakko padota ne sisälle
jotta kukaan ei niitä löydä
ei minua haittaisi vaikka en enään osaisi tuntea
se olisi parempaa kuin tämä
kipu murskaa minut
en osaa enään hallita sitä
suututko jos yritän

olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis olen kaunis  


totuus


en ole mitään

älä anna meren viedä sinua
pysy lujana rakkaani
en voi pitää kiinni
sen tehtävän jouduin luovuttamaan toiselle
hän kyllä pitää huolen
enkä minäkään päästä irti
et vain tiedä sitä
etkä tunne

vihaan itseäni joka sekunti
pilasin kaiken
miksi helvetissä pilasin kaiken

ja jos et tunne kipua

mistä tiedätkö oletko olemassa

älä katso

opin piilottamaan sen


sopivilla hymyillä
sanoillla
eleillä
näytti että sitä ei ollut olemassa


katse paljastaa minut

punaiset kynnet

maalasin kynteni punaisiksi

halusin olla värikäs

kaikki kysyisivät niistä

vaikuttaisin taas onnelliselta

voisiko punaisten kynsien vaikutus olla totta

voisinko olla onnellinen

haamu

en epäillyt kertaakaan
ymmärsin lopun tulleen
annoin sen ottaa minut rajuun syleilyynsä
viedä minut pois


se teki minusta haamun
en tuntenut enään
kaikki tärkeä ei ollut enään tärkeää
se oli ahdistavaa


unohdin kaiken
ennenkaikkea                itseni.

kipu

se jysähti päin kasvojani
huutaen
lyöden
yrittäen repia sydämeni irti

mielialan vaihteluja

aluksi olen iloinen

kohta tuntuu etten enään kestä

miksen voi vaan olla haamu

joka ei enään tuntisi mitää

miksi pitää vain sattua

pääsin yli ennenkin
pääsen yli aina
tarvitsen vain valon


voimaa


aikaa

kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

sydämeni säikähti sinua

se hyppäsi rinnassani

päästi oudon äänen

unohti miltä tuntuu rakastaa

muisti taas kivun

ja sen lievittäjän

oletko uusi rakkaani

se joka saa katsoa silmiisi niinkuin minä ennen tein, on onnellinenhänen hymynsä saa sinun hymysi taas huulillesi 

kyyneleet poistuvat silmistäsi

sinua ei voida enään satutta

Minä vain rakastan 

Annoin ilmapalloni sinulle.
Otit sen ilmeettömänä. et katsonut palloa, etkä minua.
Päästit narusta irti. Tartuit minuun kiinni.

Älä mene

Hänen katseensa toiselta puolelta huonetta sai sydämeni jättämään lyönnin välistä.
Hänen silmiensä kipinä toi minut eloon.
Hänen kosketuksensa oli kuin huumetta.
Hänen lähtiessään minua ei enään ollut.

Ei enemmän tai vähemmän.

Vain yksi kaunis hetki, kirkasti sieluni, kuin ei surua olisi olemassakaan.

Kuin ainoa asia olisi sydämestäni kuuluva syke, joka kumpusi seinistä täyttäen koko huoneen.

Siinä nyt tämä mun novelli....

Kahvila

Aina yritin tehdä kaikkeni, jotta minua ei olisi löydetty. Halusin julkaista tekstini, mutta en halunnut, että kukaan saisi löytää ajatuksiani. Halusin kävellä pieneen vanhalta haisevaan antikvariaattiin ja löytää oman kirjani pimeimmästä nurkasta ja katsella sen kahvin ja rasvan tahraamia sivuja ja haistaa sen vanhuuden. Ostaa se ja pidellä omaa kirjaa kädessäni. Niin tapahtui, mutta kirjaani ei unohdettu. Kaikki halusivat sen, ja en voinut liikkua ulkona ilman tunnistamista. Vihasin sitä.

Kahvilani oli pieni, vanha, rauhallinen ja siellä tehtiin kaupungin parhaita pasteijoita, joita minä alituisesti ahdoin suuhuni. Aamulla herättyäni aivan liian myöhään, nousin vanhasta puisesta vihreästä sängystäni ylös, ja kävelin pieneen suihkuuni. Suihkussa viivyin niin kauan että koko huone oli höyryn peitossa ja lämmin vesi loppui. Puin vaatteeni ja tarkistin peilistä, jotta tietäisin vielä olevani minä. Vaikka en halunnut, että ihmiset tietäisivät kuka olen, halusin heidän tunnistavan minut samaksi möykyksi, joka istui kahvilassa joka päivä. Kahvilan omistajat tunsivat minut ja he olivatkin useasti minun koelukijoitani.

Parin kuukauden odotuksen jälkeen kirjani julkaistaisiin. Pelkäsin kohua siitä. Kirja oli täynnä omia ajatuksiani jotka olin vain vapauttanut paperille. Yksi asia josta minusta aina muistutettiin oli paperille kirjoitus. ”Tietokoneet on keksitty ihan sua varten höpsö” isäni jaksoi aina muistuttaa. Minä pidin siitä, kun näin oman tekstini, omalla käsialallani paperilla joka oli täynnä tee ja rasva tahroja. En pitänyt tietokoneen tyhjästä ruudusta. Ilman tahroja, se ei elänyt. Minä en elänyt.

Kävelin ulos asunnostani ja hipsin portaat alas. Lähdin juoksemaan läheiselle lenkkipolulle. Se oli tullut minulle tavaksi, se herätti minut ja ajatus kulki. Tunnin lenkin jälkeen olin saapunut takaisin omaan asuntooni. Suihkuun. Aivoni heräsivät kun huuhtelin hoitoainetta pois. Yli tunnin aivoni olivat olleet sammuneena. Tunsin olevani pirteä, valmis kirjoittamaan. Valmis istumaan omaan sohvanurkkaani, minun kahvilassani.

Edellisen kirjani julkistamistilaisuus oli ollut kamala. Ihmiset halusivat tulla katsomaan minua. Sitä hullua joka kirjoitti aina samassa kahvilassa ja piti ihmisistä. Parhaat kaverini olivat siellä onneksi. myös isäni tuli katsomaan minua, tietysti. Äitiä en nähnyt, hän ei varmaan edes tiennyt, että kirjani olisi julkaistu. Ei äiti olisi tullut edes, vaikka olisi tiennyt. Olin iloinen kun saavuin vanhaan teatteriin. Se oli pimeä, ja siellä oli paljon piilopaikkoja. Pystyin katoamaan verhojen taakse, tai ulos takaovesta jos en olisi pystynyt. Mutta rakastin juhlia, ne toivat esiin parhaat piirteeni. Olin sosiaalinen ja toiset huomioon ottava. Olin saanut valita paikan jossa tilaisuus vietettäisiin. Minua monesti luultiin erakoksi joka ei pitänyt ihmisistä. Se ei ollut totta, minä rakastin ihmisiä. Miksi muuten käyttäisin kaikki päiväni heistä kirjoittaen.

Näin edessäni vanhan sillan, se oli lahonnut kaiteista. Sillan toisella puolella kasvoi koivuja ja tammi. Tammen takia minä olinkin löytänyt kahvilani. Kävelin sillan yli, tammen ali, suoraan kahvilaani. Olin odottanut tätä hetkeä siitä asti, kun astuin eilen puisesta ovesta ulos. Kahvilani tuoksui vahvalta teeltä. Kahvilastani pystyi ostamaan erilaisia kahveja, mutta niitä ei pystynyt maistamaan. Kerran se oli ollut jopa uutisissa. ”Tampereen kauneimmassa kahvilassa ei myydä kahvia” luki Torissa. Kahvilani oli ylpeä artikkelista. Siinä sitä ylistettiin. Parin viikon aikana ihmisiä kävi paljon, vähitellen jäivät vain kanta-asiakkaat, ja pari uutta ihmistä. Heidät otimme avosylin vastaan.

Tunsin olevani yksin, kirjan julkaisemisen jälkeen tullut kohu oli laantunut. Olin tottunut jo siihen, että vanhat kaverit halusivat tavata. Nyt minulla ei ollut taaskaan kuin ne samat vanhat ihmiset. Joita rakastin, tietysti. Mutta olin rakastunut hälinään. Ennen vihasin sitä, nyt se oli ollut ihanaa. Olin muuttunut ihminen. Ainut mikä oli pysynyt samana oli kahvilani. Sinne kävelin joka päivä, nykyään en vain kirjoittanut. Juttelin ihmisten kanssa, tutustuin heihin paremmin. Kävin heidän kanssa ulkona iltaisin ja yritin etsiä itselleni naista. Olin huomannut pitäväni tytöistä. Rakastin heidän kosketustaan. Heidän vartaloita lähellä minua, heidän punaisia huulia minun kehollani. Heidän kuiskausta korvassani. Rakastin naiseutta ja naisia. Miehet olivat olleet ennen minulle vain automaattinen valinta. En ollut edes älynnyt naisten kauneutta. Kun ensimmäisen kerran nainen kosketti minua ja oli lähelläni, olin mennyttä. Ei ollut tietä takaisin.

Nyt minun rakkaani halusi viedä minut tapaamaan kavereitaan, eri kahvilaan. Toiselle puolelle kaupunkia. Minua pelotti. Tuntui kuin pettäisin omaa kahvilaani. Mutta olin iloinen, että rakkaani halusi viedä minut sinne. Hän halusi minut elämäänsä. Sen todisti myös uuden asuntomme ovikyltti. Aida ja Aava Honkalehto.  

Dora